Elämä on

Juuri tällä hetkellä elämä maistuu, tuntuu ja tuoksuu taivaalliselta. Ei ole kiire minnekään, saa viettää aikaa rakkaitten ihmisten kanssa ja tehdä sitä mitä huvittaa, nauttia kesästä sekä nauttia pienen lapsen suuresta ilosta elää. Tänään ollaan oltu koko sakki rannalla, pelattu beach volleyta, nautittu auringosta ja Millakin sai kokeilla miltä merivesi tuntuu, ihan nakupellenä. Voi sitä pienen ihmisen riemua. Vaikka juuri nyt tuntuukin tältä, ei elämä silti mitään ruusuilla tanssimista koko aikaa ole. Mutta silloin kun tuntuu tältä, siitä hetkestä täytyy ottaa kaikki irti. Ja sen aion tehdä. Sillä pian karu totuus valkenee, lomat loppuu, työt alkaa, hoitoon valmistautuminen lähenee jne jne. Mutta nyt tämä blogi hiljenee hetkeksi; suunta kohti Ahvenanmaata alkaa aikaisin maanantaiaamuna.

Milla, by the way, nukkui viime yönä pitkästä aikaa koko pitkän yön hyvin ja alkaa muutenkin olla taas ihan oma itsensä Milla. Ruoka maistuu, maitokin uppoaa, naurattaa ja pierettää. Hampaatkin on jo näkyvissä. Eli kyllä tämä tästä. Elämä voittaa. Tässä vielä pari otosta tältä päivältä; rannalta ja mummolan hiekkalaatikolta.

Valokuvatorstai – Jäätelökesä

Valokuvatorstai ja jäätelökesä. Tässä on perus pingviini suklaatuutti. Tämä oli vakiojätski 10 vuotta sitten, kun kauppojen pakastealtaissa ei ollut niin laaja valikoima, kuin nykyään.

Hampaiden kiristystä

Meinasin jo olla hiukan huolissani, kun Millamme täyttää ihan pian 9 kk, eikä hampaita näy eikä kuulu. Mutta nyt ei ole enää epäilystäkään, että kaveri jäisi hampaattomaksi. Milla tykkää hörppiä vettä (tai vichyä) tavallisesta lasista, ja joka kerta hörppiessä kuuluu kilinkolinkilin. Käsittämätöntä; kova kilinä, mutta mitään ei näy! Ne on siis ihan siinä huulilla. Sormen päällä kun kokeilee, tuntee selvän sahalaitakuvion. Tuntuu ja kuuluu, muttei näy! Ompas jännää tuo pienen lapsen anatomia. Muutenkin Milla on ollut vähän turhan kova kitisemään tässä jo muutaman yön ja päivän. Liekö tuo hampaiden puskeminen ottaa koville, tai sitten juuri voitetun nuha-kuumeen jälkipyykkiä. Toivottavasti pian helpottaa, muuten mamman ja papan aamuäreys saattaa jatkua pitkälle päivään, ja sitten ei ole kellään kivaa.

Kesäilyä ja kuumeilua

Juhannukset on juhlittu ja kesä senkun paranee. Ja samaa aikaa uhkaavasti lyhenee. Juhannus meni oikein leppoisasti, oli pitkästä aikaa talo täynnä ihmisiä. Syötiin ja juotiin hyvin, nautittiin, uitiin ja olla möllötettiin. Kokkoakin poltettiin; grillissä tuli lämmitti mukavasti illan jo pimentyessä ja viilentyessä.

Välillä meinasi tunnelma tosin latistua, sillä Milla pikkuinen sairasteli koko pitkän viikonlopun. Neljä päivää oli korkea kuume. Ja tietysti oli itkuinen ja väsynyt koko ajan. Silmät ja nokka vuoti, ruoka ei maistunut eikä lelutkaan olleet mistään kotoisin ja yöunetkin välillä vähän mitä sattuu. Nyt onneksi jo parempi. Eilen käytiin lääkärissä, jossa tsekattiin korvat, kuunneltiin keuhkot ja otettiin tulehdusarvot. Kaikki oli ok, joten kyseessä vaan ensimmäinen nuha-kuume. No, olihan tuo jo aikakin, Milla pian 9 kk ja nyt oli eka kerran kipeä. Kiittää täytyy. Millan mielestä lääkärin vastaanotolla oikein hauskaa siihen saakka, kunnes täti työnsi lampun korvaan ja tikun suhuun. Loppu olikin yhtä huutokonserttia. Raukka taisi saada jo trauman ensimmäisestä lääkärivisiitistä.

Mutta että täällä voidaan kaikesta huolimatta oikein hyvin taas, isäntäkin jäi juuri kesälomalle, joten mikäs sen mukavampaa. Ensi viikoksi suunnataan Ahveanmaalle lomailemaan. Sitä ennen ehkä kehitellään jotain pieniä päiväreissuja lähistöllä. Ja pestään mattoja, syödään jäätelöä, nukutaan päiväunia, grillaillaan, käydään lenkillä, ehkä terassilla, jos saadaan mummo hoitohommiin.

Minä osaan!

  

-Nousta seisomaan ihan ite

-Kakata potalle joka aamu

-Hymyillä niin leveästi, että joku saattaa luulla minun esitteleväni hienoakin purukalustoa, vaikka tosiasiassa minulla ei vielä ensimmäistäkään hammasta ole

-Sylkeä ruuan ulos suusta juuri silloin kun se on saatu sisään

-Korottaa ääntäni, jos en saa juuri sitä mitä tahtoisin, kuten leikkiä mamman kännykällä

-Olla superihana

Valokuvatorstai – Ääni

Kitarasta lähtee tajuttoman kaunis ääni, kun sitä osaa soittaa. Minä en osaa, mutta mieheni kyllä. Valokuvatorstain aiheena siis ääni.

Ei veny!

Joka ikinen kerta kun olen tehnyt itse pizzaa, taikinan kauliminen on saanut aikaan vuosisadan kiukun. Juuri kun on tuskalla ja työllä saanut kaulittua suht pyöreän ja tasaisen pohjan, niin taikina venyy ja kutistuu takaisin! Käsittämättömän turhauttava tunne. Mutta vihdoin löysin ratkaisun tähänkin: Durum vehnäjauhot.

En tiedä olenko elänyt jossain säkissä, kun en ole ennen näistä kuullut, mutta nyt kuulin ja tästä lähtien käytän näitä aina! Taikinaa oli suorastaan ilo käsitellä! Tänään on vauvakerhon päättäjäiset ja sinne tein pikkupizzoja. Hyviä tuli, kiitos Durumin!

Luonto maistuu hyvälle

Millalla oli keskimäärin aika hyvä päivä tänään. Aamupäivä oltiin kaverin tykönä leikkimässä pari tuntia, nurmikolla. Kuinka se nurmikko sitten voikaan olla jotain niin ihmeellistä ja herkullista 8 kuisen tytön mielestä? Kävyt ja havunneulaset meinasi tosin olla nurmikkoakin mielenkiintoisempia. Pikku-Elmo vei vielä päivän päätteeksi Millan mopoajelulle nurmikkoa pitkin. Tästä se lähtee.

Iltapäivällä tehtiin kärrylenkki ja poikettiin tuttavan pihalle, tunniksi hiekkalaatikolle. Ihan uusi ja huippuhyvä kokemus Millan elämässä. Hiekka oli kummallisen tuntuista, näköistä ja makusta, mutta hyvin tuntui maistuvan! Tunnin verran Milla ropasi hiekan kanssa ja hihkui kovempaaa kuin pihalla asustava varis. En ole vielä hankkinut kenkiä Millalle, kun ei ole oikein ollut tarvetta, mutta tänään olisi ollut kova sana. Sukat oli läpimärät ja -hiekkaiset, puhummattakaan housuista. Kotiin päästyä riisuin tytön pihalla ja kiikutin suoraan kylpyyn. Illalla oli taas kuin puhdas pikku pulmunen!

Sommar är kort

Ihanaa, kesä on tullut ja sitä myöten kaupunkimme on taas puhjennut kukkaan. Suomen Etelä. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta, lämmin tuulenvire käy kivasti hipiälle, kaupunki on siisti ja ihmiset tulleet ulos kodeistaan. Lisäksi kaupunki täyttyy turisteista, niitä näkee kylällä kesäisin enemmän kuin meikäläisiä. Kun pahimpaan, ja parhaimpaan sesonkiaikaan kävelee tuolla satamassa, niin tulee toisinaan tunne, kuin olisi itsekin yksi turisti. Kummallista. Se on kun on kolme neljäsosaa vuodesta tottunut siihen, että saa teputella ihan rauhassa kaduilla, tai vastaantulijan vähintäänkin tiedän, jos en tunne.

Tämä on varmaan eka kerta sitten peruskoulun, kun minulla on näin pitkä kesäloma. Jos tätä nyt kesälomaksi voi kutsua.. Äitiysloma loppuu heinäkuussa, siihen perään pidän kesäloman ja sitten painun töihin. Mutta että saan olla lähes koko kesän ilman mitään velvotteita! Aion nauttia tästä täysin rinnoin. Tähän saakka olen aina kesät ollut töissä ja heti lyhyen loman tullessa lähtenyt johonkin pois, lomalle. Tänä kesänä sattuneesta syystä emme hurjan pitkälle aio reissata, joten nyt on oiva tilaisuus ottaa kaikki irti kotikaupunkini kesätarjonnasta. Kesä vaan on aivan liian lyhyt. Kahden viikon päästä on jo juhannus, sitten alkaa illat pimentyä. Huh. Ja se tarkoittaa myös sitä, että meidän arki muuttuu aika lailla. Milla lähtee hoitoon ja minä töihin. Ajatus tuntuu edelleen pelottavalta, jännittävältä ja ihan kuin se olisi jossain kaukana tulevaisuudessa. Mutta tosiasiassa se on ihan käsillä. Kumpa kaikki menisi hienosti. Useinhan äitiä hirvittää enemmän kuin lasta. Toivottavasti tässäkin tapauksessa. Tässä vielä pari kuvaa viikonlopulta.

Valokuvatorstai – 49

“Oliverille kukat ovat aina olleet paitsi rakkauden, myös elämän ruokaa. Kukat joita voi katsella ja haistella, joiden kanssa voi elää niiden lyhyen elinkaaren ajan, ne ovat oma nautinnon lähteensä, loputtoman antoisa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka eivät rakasta kukkia tai pitävät niitä vain somisteina, kuten koristetyynyä tai jotain Hummelin posliinihahmoa. Hän ei ymmärrä ihmisiä, jotka pahoinpitelevät kukkia saadakseen uutetta jota sitten hierovat ihoonsa kuin sotasaalista ja jättävät jälkeensä teurastettujen kukintojen raatoja. Hän tietää että nämä ovat äärimmiäisiä, dramaattisia näkemyksiä eikä siksi puhu niistä kovin usein, mutta häntä ihmetyttää, että maailmassa jossa mielihyvä on niin vähissä, ihmiset eivät näe kukkia osana ratkaisua, eivät tajua että oppimatta jäänyt läksy niiden ihanuudesta erottaa ihmiset toisistaan, ihmiset ja maan toisistaan, ihmiset ja iankaikkisen toisistaan.”

Jean Hanff Korelitz, Valkoinen ruusu (Tammi 2006, suom. Laura Jänisniemi)

Rakastan kyllä kukkia, mutta jostain syystä turhan usein ja liian nopeasti minun kukille käy näin:

Mutta ehkä harjoitus tekee mestarin tässäkin asiassa.. Kukat tarvitsevat paljon rakkautta ja huolenpitoa. Tässä talossa on jo kaksi suurta rakkauden ja huolenpidon kohdetta, joten ehkä kukille ei minun sylini kertakaikkiaan riitä tällä hetkellä..? Kukat olivat siis aiheena tämän viikon valokuvatorstaissa.